perjantai 24. helmikuuta 2012

Abien unelma - penkkien painajainen

On vierähtänyt jo mukava tovi tovinen tuosta yhdestä lukiolaisen elämän kohokohdasta, elikä penkkareista sekä juhlahumusta ennen ja jälkeen painajaisia. Osa meistä aloitti juhlinnan jo keskiviikkona, torstaina abioneerit viihdyttivät Lauttakylän prikaatia sotaisan ohjelman merkeissä ja muita kouluja rekkojen lavoilta. Torstai-iltana päästiin jo ilmiöksi muodostuneelle abiristeilylle ja perjantaina jatkettiin vanhojen jatkoille.

Keskiviikkona siis osan porukan kanssa haettiin alkulämpöä paikallisesta juottolasta karaoken ja biljardin merkeissä. Mukaan seurakuntahuoneelle mahtui ainoastaan yksi amis, kaikki muut olivat omia kullannuppujamme, elikäs meitä, elikäs abeja, elikäs edustus oli taatusti hyvä ja fiilistä riitti sielläkin. Legendan mukaan vuotta aikaisemmin kyseinen juomalaitos sisälsi penkin painajaisia edeltävänä iltana huomattavasti suuremmalla prosentilla abeja, mutta tänä vuonna vain kourallisen tarvitsi herkistellä kisakuntoa ennen varsinaisia juhlia - liekö sitten hyvä vai huono muutos.

Torstaiaamuna oli tosi kyseessä. Uninen komppania herätettiin aamunavauksella, jossa luettiin abioneerin vala. Sen jälkeen koulun väki marssi prikaatin juhlakeskukseen ja juhliminen aloitettiin abioneerien sisääntulolla ja heidän esittelyllään. Joukkoon mahtui kaikkea kansainvälisistä tähdistä tankkeihin ja koiriin, jopa kerran itseään ampunut Adolf oli noussut haudastaan. Menossa oli mukana myös afgaanisoturi intrumentteineen sekä taistelusukeltajat speedot tiukalla. Abioneerien ohjelmatoimiston suunnitelmien mukaan edettiin jumpan, kisailujen, diplomien jaon ja videoiden saattelemana. Kaikkien yllätykseksi myös opettajat täyttivät tehtävänannon määräaikaan mennessä, mutta annettiinpa heille aikaa tuotoksen tekoon 100 päivää tavallisen vajaan kahden jakson sijaan. Torstain ohjelma jatkui rekka-ajelulla Huittisten eri koululaitosten luona. Yllätyksenä tuli, miten paljon pieni lapsi voi himoita maustettua ja kovaa kumia niin paljon. Mutta hauskaa oli heittää ja ampua niitä kuitenkin.


Otos rekka-ajelulta. Kyllä oli hymy herkässä.

Varsinainen koitos alkoi Turussa, kun abioneerijoukkomme nousi Silja Europalle. Tiedättehän sen tunnelman, kun on sadoittain nuoria samassa paikassa ja tarkoitus on juhlia. Kaikki pääsivät laivaan lähes ongelmitta, vain nimimerkillä Adolf oli vaikeuksia. Sisään päästyämme tytöt vetäytyivät omiin oloihinsa laittautumaan ja pojat alottivat illan vieton lähinnä korttia hytissä pelaten. Illemmalla laivalla hullaannutti Petriiiiiiii Nygård sekä talon oma dj, ainakin baarin puolella. Mitä tapahtui muissa laivan osissa baarin ollessa auki, sitä ei tarina kerro. Joku meistä pääsi myös huudattamaan koko abilaumaa baarissa, kun dj ei vahtinut mikrofoniaan kyllin tarkasti. Kaikki laivan abit olivat keskenään kavereita ja uusia tuttavuuksiakin tuli. Turkulaisten kanssa dissattiin salolaisia, ja salolaisten kanssa dissattiin turkulaisia. Paimiolaisten kanssa sitten dissattiin sekä turkulaisia että salolaisia. Toivon hartaasti ettei Sastamalan lukio saa kauheasti vihapostia keneltäkään, sillä tarvetta tuli myös opettajien huoneen joustavimman antamalle ohjeelle: "Jos joku kysyy, ni te tuutte Sastamalan lukiosta." Hauskaa riitti aamuun asti, sillä baarin sulkeuduttua opiskelijat siirtyivät käytäville bailaamaan ja rankimmat bilehileet kävivät aamupalalla ennen nukkumassakäymistä.



Vieressä on julkaisukelpoisin kuva mitä hyttikäytävältä saatiin - tietenkin lavastettu.
Ajankohta oli tarkalleen noin aamuyö.
Sodassahan ruumiinlämmön jakamisen tärkeys korostuu.





Perjantaiaamu alkoi iloisesti sen rajan toisella puolella, nimittäin kello oli niin paljon, että Verovapaa oli avattu. Päivä kului voimia kerätessä ja stand up -humoriikasta nauttiessa. Jossain vaiheessa kuitenkin tuli lähdön aika ja jätimme laivan. Jälleen ongelmitta tietenkin.

Bussimatka Turusta Huittisiin sujui rattoisasti ja henki oli korkealla. Näimme myös osan vanhojen tansseista, kun saavuimme Huhkolinnalle jatkokuljetusta odottamaan. Te vanhat olitte ihan hyviä, harmi vain teille, että rima asetettiin viime vuonna niin korkealle. Jatkot olivat kuitenkin ennen näkemättömät! Meno oli todella railakasta, ja vahingoilta ilmeisesti vältyttiin. Kyllä teistä nuoremmistakin vielä hyviä abeja saadaan - ainakin juhlimisen osalta.

Kun lauantaiaamu sitten valkeni, olo oli kuin kolme päivää reivanneella. Huhujen mukaan se koolla alkava kansantauti oli moniin lukiolaisiin iskenyt lauantaina, enkä tarkoita diabetesta. Mutta kaikki oli sen arvoista!

Aivan pakko kiittää koko abioneerien joukko-osastoa todella huikeasta kokemuksesta! Kaikki voivat rinta rottingilla kertoa olevansa abioneeri Lauttakylän prikaatista. Thrist Aid -yksikkö kuittaa, KIITOS!

Anton

perjantai 17. helmikuuta 2012

Wanhat tanssivat taas

Lauttakylän lukion Wanhojen tansseissa nähtiin glamouria, pukuloistoa ja punakoita poskia. Koulun vanhimmat pistivät parastaan, toki vahvistettuna muutamalla untuvikolla. Tanssipareja nähtiin Huhkolinnan "parketilla" kaikkiaan kaksikymmentäseitsemän. Tansseja oli ohjelmassa viisitoista, kun väliohjelmana nähtiin ja kuultiin Hanne-Reetta Ojalan tulkitsemana ja bändin säestämänä Roxetten Listen to your heart. Poloneesilla aloitettiin ja Wienervalssiin lopetettiin.

Alkujännitystä.


Ja sitten mennään.

Mitä siellä lattialla on?
Nyt hymyilyttää.

Tätähän mä olen tehny aina.
Heipä hei ja hauskaa hiihtolomaa!
Ensi vuonna taas uudestaan. Yleisön puolesta suuret kiitokset tanssijoille, juontajille ja soittajille sekä erityisesti Sami Minkkiselle ja Anna-Maija Yliluomalle tanssijoiden ohjauksesta ja opettamisesta.

Teksti + kuvat: V-Man

torstai 16. helmikuuta 2012

Tänään jäljellä: nolla!


Tuskin on lukiolaisen juhlatunnelma koskaan korkeammalla kuin omissa penkkareissa. Sellaista saattoi päätellä katselemalla maailman iloisimman armeijan kasvoja. 500 koulupäivän palvelusaika kruunattiin show'lla, jossa nähtiin joukkoja jos jonkinlaisia aina taistelusukeltajista lääkintä- ja muonitusjoukkoihin. Lottia ja veteraaneja, sotilaspoliiseja koirineen, talibaneja ja vankeja - kaikkea oli. Ampumakelpoisin ase - sanan lisäksi - taisi olla ritsa mallia AB-12 karkkien ampumiseen. Panssarivaunu ainakin jumittui mottiin...

Tämän ikäluokan sota alkaa olla ohi, mitä nyt vielä pitää jaksaa pureutua taisteluoppaisiin maaliskuun puoliväli tähtäimessä. Kiitokset vielä abeille upeasti ja tyylikkäästi järjestetyistä penkkareista. Kuntoisuusloma myönnetty!


Taakse poistuen, Jari

tiistai 7. helmikuuta 2012

Lukemisen sietämätön vaikeus


Vaikka vuotta on kulunut reilu kuukausi, paljon on ehtinyt tapahtua; Suomi on saanut uuden presidentin, matkustajalaiva on uponnut Välimerellä, Matti Nykänen on (edelleen) vankilassa ja Väyrynen tahkonnut rahaa hurjaa tahtia omalla kuvallaan varustetuilla mukeilla. Viimeiseksi mainittu on hyvä esimerkki siitä, että hyvillä ideoilla ja pienillä teoilla voi saada paljon aikaan. Tosin ei lukiossa.
                             Vuoden ensimmäinen koeviikkokin on jo kärsitty. Joillekin nuo viikot ovat täyttä lomaa jolloin päivät ovat lyhyitä ja aamulla kouluun saa hyvällä omallatunnolla vetää verkkarit jalkaan. Toiset ottavat asiat astetta rankemmin. Kokeisiin lukeminen tuo mukanaan monenlaisia sivuoireita eri ihmisille. Toiset kokevat tuskaa ja toiset nauttivat uusien asioiden oppimisesta. Itse olen huomannut erikoisen oireen; kirjan viereen nukahtaminen on entistäkin helpompaa joka vuosi. Kai se johtuu siitä, että ikää kertyy yhä enemmän ja enemmän ja eläkeikä alkaa lähentyä. Kuitenkin sitten kun muutaman tunnin jälkeen herää musteet poskella, on enää muutama tunti aikaa tehokasta lukuaikaa. Ja tehokastahan se tietysti on, ainakin välillä, joskus, aika harvoin.
                             Ala-asteella 20 sanan lukeminen sanakokeisiin tuntui ylitsepääsemättömältä ja yläasteella opettajilta kinuttiin helpotusta 30 sivun koealueeseen. Muutamat kymmenet sivut ovat vaihtuneet lukiossa kokonaisiin kirjoihin ja näin abivuonna muutamiin kymmeniin kirjoihin. Ylioppilaskirjoituksiin lukiessa tulee ikävä noita aikoja, jolloin ainoat murheet olivat värien englanninkielisten nimien oppiminen ja nokkahuilun nuottien muistaminen. No, mutta ehkä ylemmissä korkeakouluissa sitten muistelee kaihoisasti muutaman tunnin koulupäiviä ja lukulomaa.
                             Toivotan kaikille teille nuoremmilla hyvää uutta jaksoa ja meille abeille oikein mukavaa (luku)lomaa!

Eeva

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Blogin ihanuus~helppous


Ulkona tuulee ja lumi tuiskuaa. Niinpä niin taas ilta, joka tekisi mieli viettää ei-koulutehtäviä-tehden. Vaan minkäs teet, kun viime jaksoinen k uhkaa? Puhumattakaan preleistä tai voiko sitä nyt edes ääneen sanoa… The-tests-which-shall-not-be-named - nähtävästi voi sanoa jännästi enkuksi. Mutta jos sitä kerran nyt tehdään koulutehtävää, tehdään se kunnolla! Siispä lempisoittolista pyörimään taustalle. Toki ajatus saattaa karkailla mutta ainakin tulee jotakin näytölle. Ja hei tämähän on blogi! Eipä siis haittaa! ”Välillä” voi hyvin vältellä suurempia töitä.

Ensinnäkin olen tavattoman iloinen saadessani kirjoittaa blogia - suomeksi. En taida olla pariin vuoteen tällaista tehnytkään - suomeksi. Ylipäätään ajatteleminen tekstiä kirjoittaessa tuntuu jännältä. Kuitenkin se mikä saa minut vieläkin onnellisemmaksi on lumi - Suomessa! Mikä onkaan ihanampaa, kun nähdä minne astuu linkkapysäkille kävellessänsä. Meni siinä jo kuukausi arvuutellessa kuinka pitkällä pellolla sitä jo kävelikään. Joskus, jos muisti, ongelma ratkesi taskulampun avulla - hyvällä tuurilla auringon nousu tai kuunvalo auttoivat, mikä jo sekin on jo omiaan tekemään koulumatkasta jännittävän. Onneksi koulutie alkaa jo olla vähän liiankin tuttu ja sen käveleminen silmät ummessakin luonnistuu. Kuitenkin, kun matkan varrella on jänniä naapureita – ei sillä että pelkäisin auton alle jäämistä – ja muutama jännä pimeä metsä ja muutaman suurin piirtein hylätty rakennus, on koulumatka vähintäänkin jännittävä.  Joskus, jos koulmatkasta ylipäätään aistii mitään.

Nyt, kun luntakin on jo satanut, ei aamuihin nouseminenkaan ole enää niin vaikeaa – aina. Kun ulkona on valoisampaa, alkaa mielikin herätä hieman nopeammin. Tosin kyseinen vaikutus saattaa ilmetä jo hyytävän tuulenkin ansiosta. Ihan miten vain olen iloinen kyseisestä piristeestä. Ja mikäs sen mukavampaa~

Kappas teksti on venynytkin jo muutaman kappaleen kunnioitettavaan mittaan.  Ja kaikki tämä ennen soittolistan puoliväliä~ Näin ikään~ 


keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Joskus voi miettiä mukaviakin

Ainainen valitus siitä, miten elämä on vaikeaa, mitään ei saa tehtyä, mikään ei ikinä mene hyvin tai ainakaan oikein, täyttää korvat. Tätä korvientäyttäjää ei tarvitse edes kovin kaukaa hakea. Minä itse henkilökohtaisesti valitan aivan liikaa. Siksi haluaisinkin käyttää tämän, suorastaan YO-koepaine kitinään räätälöidyn blogitilaisuuden mukavien asioiden miettimiseen. Ihan vain kaikkien kahden lukijan kiusaksi ja oman mielialani nostattamiseksi.

Kävelin tänään kouluun aamupakkasessa, kuuntelin kiinantuliais Meizuni neljän gigan ihmemaasta lempimusiikkiani ja pakkanen oli oikeastaan aika ihana asia. Aamu oli mennyt pikkuveljen kanssa kinaamiseen; aamupalan syöminen ilman ainaista taistelua, johon kuuluu revenneitä Aku Ankkoja, sängyssä mököttämistä ja sohvalla valumista, on ilmeisesti aika ylivoimainen tehtävä, jos sattuu olemaan minun pikkuveljeni. Siinä kävellessä lumi kuitenkin narskui kivasti kenkien alla ja pakkasilman hengittäminen tuntui desinfioivalta.

Eikö se olekin hieno tunne, kun aina välillä on sellainen olo, että ehkä tästä elämästä joskus jopa tulee jotain? Aamulla minusta tuntui siltä. Sen tunteen löytää ihan tavallisista arkipäivän asioista: ystävän mukavasta kommentista ruokajonossa, kirjojen lainaamisesta, työpaikan löytäisestä tai ihan vain iloisesta illasta elokuvan ääressä.

Mukavat asiat saavat minut miettimään. Mistä johtuu, että valittaminen on aika usein ensimmäinen reaktio kaikkeen? Ehkä joskus voisi ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä tehtävänsä, lukea kokeisiinsa ja hoitaa asiansa. Kun työt ovat tehtynä, niistä ei tarvitse stressata. Esimerkiksi blogikirjoituksen jättäminen viimetinkaan ei stressiä vähennä vaan lisää sitä. Joskus on kuitenkin olevinaan niin vaikeaa tarttua siihen kynään tai siivota se huone. Stressaamisenergian saa hyötykäytettyä ryhtymällä toimimaan. Vielä kun sitten tajuaisi itse tarttua omiin neuvoihinsa...

Elämän hidastamista on painotettu ja parjattu joka paikassa, mutta ehkä kyse olisikin huomaamisesta. Huomaamista varten ei tarvitse edes hidastaa tahtiaan. Täytyy vain avata silmät sekä hyville että huonoille asioille elämässä ja korkeintaan sen verran hidastaa, että hetken miettii, miten minä voisin tehdä tämän epäkohdan parantamiseksi tai miten tätä asiaa kehittää yhä hienommaksi. Miksi siis nuorilla ja naiiveilla lukiolaistytöillä ei saisi olla pää täynnä kauniita ajatuksia? Elämä kyllä pudottaa minut pilvenreunaltani, ainakin jos annan sen tehdä niin.